Hauskoja juttuja, tai ainakin juttuja...

Historiaan ja historianharrastukseen liittyvä keskustelu
Vastaa Viestiin
Jari Teilas
Viestit: 2476
Liittynyt: La 24.03.2007 13:56

Hauskoja juttuja, tai ainakin juttuja...

Viesti Kirjoittaja Jari Teilas » Pe 18.05.2007 10:48

Varmasti yksi Lännen hauskimmista veijareista oli postivaunuryöstäjä Ed Trafton. Yellowstonen kansallispuiston liepeillä asusteleva pikkurikollinen joka oli tutustunut jo vankilaelämään ryösteltyään
karjaa pitkin 1880-lukua. Vapauduttuaan vankilasta ystävät hommasivat Edille töitä postinkuljettajana, jotta hän pysyisi kaidalla polulla erossa pahoista teoistaan, mutta Traftonilla oli yksi pinttymä, hän oli aina halunnut ryöstää postivaunuja. Ed tarkkaili vaunuja jotka kuljettivat turisteja ympäri kansallispuistoa. Automobiililla ajelu puistossa tuohon aikaan oli kiellettyä, joten postivaunut jotka 10 minuutin välein lähtivät peräkkäin kierrokselleen olivat aina tupaten täynnä hyvin pukeutuneita turisteja. 20 päivä heinäkuuta vuonna 1914 Trafton rikoskumppaninsa kanssa aloitti Shoshone Pointissa turistien putsauksen. Miehet olivat varmoja, ettei kukaan ampuisi heitä, koska kuten autot, myös tuliaseet olivat kielletyt kansallispuiston alueella. Mustissa kasvomaskeissa ja Winchester kivääreillä varustautuneina he pysäyttivät 35 vaunua aamukymmenestä alkuiltapäivään. Trafton komensi matkustajat jonoon samalla kun hänen apulaisensa ajoi vaunun piiloon. Sitten rosvo sanoi ystävällisesti: "Ainoastaan käteinen", ja keräsi rahat suureen kangassäkkiinsä. Kun hän lopetti työt ensimmäisen ryhmän kanssa toinen vaunu oli jo tulossa mutkan takaa. Erään ryöstön keskivaiheilla yksi uhreista pyysi saada valokuvata seuraavan ryöstön. Ed Trafton vastasi iloisesti, että "ilman muuta". Hän ajatteli, että olisi makeaa saada itsestään kuva ryöstöpuuhissa.
Trafton ryösti 165 turistia ja sai saaliikseen 3000 dollaria. Sitten hän kumarsi kohteliaasti viimeisille uhreilleen ja karautti ratsullaan kohti pohjoista. Varmuudeksi rosvot kuitenkin katkoivat mennessään puhelin- sekä lennätinlinjat. Posse tavoitti tämän herrasmiesvarkaan neljä päivää myöhemmin ja taas Ed lähti lukemaan
tiilenpäitä. Hän oli Lännen historian viimeinen postivaunuryöstäjä, jolla oli myös luultavasti ennätysmäisin yhden päivän ryöstöputki. Ed Trafton kuoli vuonna 1924 saappaat jaloissa syödessään jäätelöä Los Angelesilaisessa sekatavarakaupassa.

Jari
Jari Teilas

Jari Teilas
Viestit: 2476
Liittynyt: La 24.03.2007 13:56

Re: Hauskoja juttuja, tai ainakin juttuja...

Viesti Kirjoittaja Jari Teilas » La 19.05.2007 22:08

"The fool on the hill"
Day after day, alone on a hill, the man with the foolish grin is keeping perfectly still....

...Dodge Cityn deputy Joe Mason toi mukanaan Fort Supplysta vuonna 1880 karhunpennun, jonka hän lahjoitti sitten pormestari James H. (Dog) Kelley'lle. Dog-Kelley ei ollut kaupunkilaisten
pormestarille antama haukkumanimi vaan hän oli saanut nimensä useiden koirien omistajana. Kelleyllä oli mm. George A. Custerin entisiä vinttikoiria!

Dog-Kelley antoi pennulle nimeksi Paddy, ja piti huolen sen kasvatuksesta. Karhunpennusta tuli pian kuuluisa hahmo Dodgen Front Streetin ympäristössä. Suurimman osan aikaa Paddy kuitenkin vietti kettinkiin kiinnitettynä Kelleyn omistaman ravintolan takapihalla, jossa lapset kävivät sitä ihailemassa. Kun karhu varttui täysikasvuiseksi, siitä tuli kujeilijoitten ja mulkeroitten käytännön pilojen kohde. Paddylle juotettiin vitsinä viskiä silloin tällöin. Paddysta tuli perso viskille, mutta
juottamista seurannutta kiusantekoa se ei kestänyt, vaan joutui alituiseen etsimään itselleen piilopaikkaa. Dodge Cityssä kerrotaan tarinaa alkoholisoituneesta kaupparatsusta, joka oli ottanut kaupungin historian kovimmat kännit, ja sitten raahautunut pikkutunneilla Dodge House –hotelliin selvittämään päätään. Kaupparatsun kerrotaan kieriskelleen sängyssään viinahoureissaan taistellen demoneja vastaan. Samoihin aikoihin Paddy- parkaa taas kiusattiin, ja se hakeutui piiloon sattumalta kaupparatsun hotellihuoneeseen, jonka ikkuna oli ollut auki. Paddy oli kömpinyt lämpimässä huoneessa sängyn alla turvaan. Näky on varmaankin ollut hupaisa, kun sänky on noussut ja laskenut Paddyn hengityksen tahdissa kaupparatsun samanaikaisesti taistellessa
sängyssä paholaisia ja petoja vastaan. Kaupparatsu oli puolitokkurassa kaapannut yöpöydältä juomalasin ja singonnut sen päin sängyn alla lymyilevää demonia. Lasi osui Paddya silmään, ja se
pelästyi nousten ylös. Hetken toisessa maailmassa oleva kaupparatsu ja verta valuva Paddy-karhu katsoivat toisiaan silmiin. Dodge House –hotelli oli tuohon aikaan Kansasin yksi suurimmista
hotelleista, jossa asui paljon karjamiehiä, ruokavieraita ja kierteleviä kauppiaita. Tarinan kaupparatsun huone oli erotettu ruokailusalista kevyellä väliseinällä, joten aamupalalla olleet
ihmiset, mukana useita naisia, eivät voineet olla kuulematta Paddy ja miehen välikohtausta. Voi vain kuvitella kuinka hämmästyneitä ruokailijat aamulla olivat, kun krapulainen, sekavassa tilassa oleva mies ryntää saliin huutaen kovaa "Boys, I've got 'em! By God, I've got 'em!" Jälkeenpäin kun tilanne oli selitetty tarinan kaupparatsulle, hän vannoi, ettei enää koskaan joisi viinaa. Paddy-paran juottaminen ja kiusaaminen vain jatkui, ja siitä tuli vihainen. Lopulta eläintä pahempi peto teki Paddy-parasta jouluruokaa 1883.

Jari
Jari Teilas

Jari Teilas
Viestit: 2476
Liittynyt: La 24.03.2007 13:56

Re: Hauskoja juttuja, tai ainakin juttuja...

Viesti Kirjoittaja Jari Teilas » Ti 22.05.2007 08:54

Tää ei oo hauska tarina, mutta loppu on kuitenkin onnellinen.

Lännen tarinoissa ja elokuvissa nainen on usein kuvattu toissijaisena henkilönä, joka järkähtämättömänä, kohtaloonsa tyynesti suhtautuvana ja uhrautuvaisena puolisona näytteli rajaseudun draamassa pientä
roolia. Todellisuudessa nainen lännessä oli paljon muuta kuin vain vaimo, äiti tai taloudenhoitaja.

Naisille tasangot olivat rajaseudunalueisista rankimpia elää. Joillekin heistä se oli vieläkin stressaavampaa kuin Sarah Simille. Vuonna 1856 Sarah ja hänen miehensä Francis, Uudesta Englannista ostivat 160 eekkeriä maata Nebraskasta, läheltä Bennett Ferryä. Heidän tilansa ei ollut kaikkein karuimmasta päästä. Lähistöllä oli pieni puro, lehto ja myös naapureita. Täytettyään 32 vuotta Sarah aloitti kodinhoidon kolmen lapsensa kanssa noin 10x10 jalan mökissä. Simseillä oli kolme lehmää, kaksi härkää, hevonen, sikoja ja kanoja. He metsästivät villikanoja, sekä keräsivät metsämansikoita ja luumuja. Sarah kirjoitti vanhemmilleen: "Täällä ei ole koulua eikä kirkkoa. Sää täällä on todella kuivaa ja vesi on vähissä. Joskus tuulet ovat niin rajuja, että tuntuu kuin ne voisivat viedä pienen mökkimme mennessään."
Sitten vasta rankat ajat alkoivatkin: Yksi Sarahin lapsista kuoli hinkuyskän ja pitkittyneen ripulin seurauksena, Sarahin käsi tulehtui pahoin ja yksi hänen sormistaan jouduttiin amputoimaan, Francis sairastui vakavasti, ja ensimmäinen talvi oli ankaran kylmä. "Talvi melkein mursi meidät", Sarah kirjoitti vanhemmilleen. Hän masentui vakavasti ja kirjoitti äidilleen: "Rukoilkaa puolestani, että selviäisin peloistani". Mutta hän ei selvinnyt. Seuraavien kahdeksan kuukauden aikana hän käyttäytyi dementoituneesti, repi
vaatteitaan, puri itseään ja lapsiaan, rikkoi ikkunoita ja tavaroitaan. Hän yritti tehdä itsemurhan, ja lopulta Francis joutui sitomaan hänet vuoteeseen. Vähitellen Sarah kuitenkin alkoi kuntoutua ja kirjoitti vanhemmilleen: "Joskus olen vielä aika epätoivoinen. Tekisin mitä tahansa, jotta tilanteemme kohentuisi."
Seuraava talvi oli leuto ja Francis rakensi lisärakennuksen taloon. Hän kasvatti perunoita ja maissia sekä suolasi myytäväksi 1560 paunaa parasta sianlihaa. Uusia uudisasukkaita virtasi jatkuvasti alueelle ja sinne rakennettiin koulu. Piristynyt Sarah kylvi toisena keväänä vanhemmiltaan saamiaan kukkien siemeniä pihamaalleen. Ikäväkseen hän joutui vielä kohtaamaan kuoleman kasvotusten. Kurkkumätä ja sikotauti
vei vielä neljä hänen yhdeksästä lapsestaan. Vahvistunut Sarah ei
kuitenkaan enää murtunut.

Jari
Jari Teilas

Brazos
Viestit: 556
Liittynyt: Ke 07.03.2007 22:00
Paikkakunta: Yön pimeät kujat

Viesti Kirjoittaja Brazos » Ke 23.05.2007 19:28

Kuvaa hommaa. Monestakohan nykypäivän dallaajasta olisi asuttamaan Amerikan silloisia rajaseutuja?

Weasel
Viestit: 100
Liittynyt: To 01.09.2005 23:56
Paikkakunta: Hell's Rapids, S.F.

Viesti Kirjoittaja Weasel » To 24.05.2007 11:41

Keskustelin juuri toissapäivänä äitini lapsuudenystävän kanssa (40-luku). Juttua tuli siitä miten he hiihtivät kesät talvet kouluun ;) parinkymmenen kilometrin matkoja, mikä meistä nykyään tuntuu hirvittävältä. Hän sanoi ettei se silloin ollut kummoinenkaan juttu. Koulussa kävivät veljensä kanssa fillarilla, veli polki ja sisko oli tarakalla kyydissä kymmeniä kilometrejä. Ja joka päivä! Sen ajan tiet huomioon ottaen nykyihmisen mielestä melkoinen suoritus. Hän ihmetteli nykyajan lasten koulumatkojakin, kun kouluissa mietitään tarvitaanko puolentoista kilometrin matkaan autokuljetus!

Kuvastaa sitä miten sopeutuvainen ihminen on ja ettei noista preeriamatkaajien suorituksista niin paljon ole aika jättänyt. Vasta viisikymmentä vuotta kun tuollaisia päivämatkoja tehtiin Suomessakin joka päivä.

Jos tulisi ydinkatastrofi niin eiköhän me kaikki dallattais näitä samoja matkoja kitisemättä kun on pakko... Tuli mieleen armeijasta, että kun körriaikana oli ensimmäistä kertaa ruvettu tekemään 30 km marsseja, eivät 10 km marssit enää tuntuneet miltään...

Jari Teilas
Viestit: 2476
Liittynyt: La 24.03.2007 13:56

Viesti Kirjoittaja Jari Teilas » To 24.05.2007 12:37

Weasel kirjoitti:Keskustelin juuri toissapäivänä äitini lapsuudenystävän kanssa (40-luku). Juttua tuli siitä miten he hiihtivät kesät talvet kouluun ;) parinkymmenen kilometrin matkoja, mikä meistä nykyään tuntuu hirvittävältä. Hän sanoi ettei se silloin ollut kummoinenkaan juttu. Koulussa kävivät veljensä kanssa fillarilla, veli polki ja sisko oli tarakalla kyydissä kymmeniä kilometrejä. Ja joka päivä! Sen ajan tiet huomioon ottaen nykyihmisen mielestä melkoinen suoritus. Hän ihmetteli nykyajan lasten koulumatkojakin, kun kouluissa mietitään tarvitaanko puolentoista kilometrin matkaan autokuljetus!

Kuvastaa sitä miten sopeutuvainen ihminen on ja ettei noista preeriamatkaajien suorituksista niin paljon ole aika jättänyt. Vasta viisikymmentä vuotta kun tuollaisia päivämatkoja tehtiin Suomessakin joka päivä.

Jos tulisi ydinkatastrofi niin eiköhän me kaikki dallattais näitä samoja matkoja kitisemättä kun on pakko... Tuli mieleen armeijasta, että kun körriaikana oli ensimmäistä kertaa ruvettu tekemään 30 km marsseja, eivät 10 km marssit enää tuntuneet miltään...
Joo, olen kyllä samoilla linjoilla. Sen verran vain tuosta koululaisten tämän päivän puolentoista kilometrin koulukuljetuksista, että nykyisin on jo kaikenlaista hiihtäjää kyttäämässä pikkulasten kouluteitten varrella, etten pistä paahaksi, että nuorimmaistani, joka kohta lähtee kouluun kuljetetaan tuo matka.

Jari

PS. Minä lupaan hoitaa poikani ulkoilu ja puissa kiipeily tarpeen.
Jari Teilas

mooses
Viestit: 83
Liittynyt: Ti 03.04.2007 11:53
Paikkakunta: Northern Mystery

Viesti Kirjoittaja mooses » To 24.05.2007 14:09

nooh, poijjaat.

Ei hiihto- kautta marssiharrastukset tänäkään päivänä niin ylen harvinaisia ole...Jengi käy aika paljon lapissa murtsikoimassa ja vaeltelemassa ihan omaehtoisestikin.

Te kun vaan nyhjäätte siellä pätteidenne ääressä niin on päässy massu kasvamaan... :mrgreen:

BTW 10 km ei ole marssi vaan aamulenkki 8)

Weasel
Viestit: 100
Liittynyt: To 01.09.2005 23:56
Paikkakunta: Hell's Rapids, S.F.

Viesti Kirjoittaja Weasel » To 24.05.2007 23:18

mooses kirjoitti:Ei hiihto- kautta marssiharrastukset tänäkään päivänä niin ylen harvinaisia ole...Jengi käy aika paljon lapissa murtsikoimassa ja vaeltelemassa ihan omaehtoisestikin. BTW 10 km ei ole marssi vaan aamulenkki 8)
No sitä juuri mie meinaanki...

Jari Teilas
Viestit: 2476
Liittynyt: La 24.03.2007 13:56

Viesti Kirjoittaja Jari Teilas » La 26.05.2007 21:55

Wooden Leg kertoi, että kun taistelu Little Bighornilla oli tauonnut 25. 6. 1876 eräs nuori cheyenne penkoessaan kuolleitten sotilaiden henkilökohtaisia tavaroita oli löytänyt jotakin, joka hämmensi soturia valtavasti. Useat tulivat katsomaan tuota esinettä, myös minä kertoi Wooden Leg. Se oli tehty valkeasta metallista ja toisella puolella oli lasi. Tutkiessaan löytöään tarkemmin soturi oli vienyt esineen lähelle korvaansa. ”Se elää” oli soturi huudahtanut hämmästyksissään. ”Myös minä vein sen lähelle korvaani ja kuuntelin. Tick-tick-tick-tick, se sanoi”, kuvaili Wooden Leg. Me keskustelimme paljon tuosta esineestä ja tulimme lopulta siihen tulokseen, että se oli sotilaiden erikoistaikarohtoa. Monet intiaaneista tulivat ihmettelemään sitä. Nuori soturi päätti pitää esineen itsellään omana taikakalunaan.
Kun oli valmis aamulla taistellakseen uudelleen sotilaiden kanssa, jotka olivat asemissa hilltopilla, kertoi Wooden Leg, huomasin samaisen soturin intiaanijoukon keskellä tutkimassa tuota outoa valkoisenmiehen taikakalua. He kuuntelivat sitä, mutta eivät kuulleet enää mitään ääntä. Sitten soturi heitti sen pois ja sanoi: ”It is not good medicine for me. It is dead.”

Jari
Jari Teilas

Chrystaltail

Viesti Kirjoittaja Chrystaltail » La 12.09.2009 20:11

Weasel kirjoitti:Keskustelin juuri toissapäivänä äitini lapsuudenystävän kanssa (40-luku). Juttua tuli siitä miten he hiihtivät kesät talvet kouluun ;) parinkymmenen kilometrin matkoja, mikä meistä nykyään tuntuu hirvittävältä. Hän sanoi ettei se silloin ollut kummoinenkaan juttu. Koulussa kävivät veljensä kanssa fillarilla, veli polki ja sisko oli tarakalla kyydissä kymmeniä kilometrejä. Ja joka päivä! Sen ajan tiet huomioon ottaen nykyihmisen mielestä melkoinen suoritus. Hän ihmetteli nykyajan lasten koulumatkojakin, kun kouluissa mietitään tarvitaanko puolentoista kilometrin matkaan autokuljetus!

Kuvastaa sitä miten sopeutuvainen ihminen on ja ettei noista preeriamatkaajien suorituksista niin paljon ole aika jättänyt. Vasta viisikymmentä vuotta kun tuollaisia päivämatkoja tehtiin Suomessakin joka päivä.

Jos tulisi ydinkatastrofi niin eiköhän me kaikki dallattais näitä samoja matkoja kitisemättä kun on pakko... Tuli mieleen armeijasta, että kun körriaikana oli ensimmäistä kertaa ruvettu tekemään 30 km marsseja, eivät 10 km marssit enää tuntuneet miltään...
Mummini kauppamatka oli 40km. Minun aikaan se oli enää 22km ja sinne pääsi pistämällä tassua toisen eteen :D

Vastaa Viestiin