-Olen tappanut monia meksikolaisia, Geronimo julisti:
En tiedä edes miten monta, sillä en useinkaan laskenut heitä. Jotkut heistä ewivät olleet laskemisen arvoisia!
Näin siis chiricahua-apachien henkinen tuki ja turva Geronimo. Ja perään muuan monista kostotarinoista.
Ensimmäisessä kuvassa poseeraa nuori ja vielä "viaton" chiricahua-apache Victorio. Kovemman palkkausluokan poliitikko ja alkoholin suurkuluttaja presidentti Ulysses Grant myöntyi vuonna 1870-luvulla antamaan Victoriolle ja hänen kansalleen maapalan Ojo Calienton kuumilta lähteiltä. Tätä ennen chiricahuoita, mescaleroja ja muita apachien leirikuntia oli jo liikuteltu moneen eri paikkaan. Victorio uskoi vielä tuolloin valkoisen miehen hyvyyteen ja suostui siirtymään Ojo Calientoon koska chiricahuoille luvattiin tuhat huopaa ja yllin kyllin ruokatarvikkeita. Tämä oli parempi kuin ei mitään.
Mutta pettymys tuli jo vuotta myöhemmin. Eräänä päivänä 1871 Ojo Calienteen ratsasti intiaanikomission vastavalittu asiamies Vincent Colyer. Hän hyppäsi näyttävästi ratsun selästä ja saapasteli tärkeän näköisenä savitiilestä rakennettuun taloon, joka toimi chiricahuoiden päämajana. Colyerin sanoma oli yksinkertainen ja selvä: Victorion oli heti kerättävä chiricahuansa ja siirryttävä Tularosa riverin pitkään ja kapeaan laaksoon. Tämä oli hallituksen erikoismääräys ja sitä vastaan oli turha ruveta nikottelemaan. Ojo Caliente oli päätetty yksimielisesta avata Yhdysvallan kansalaisten yleiseen käyttöön. Tularosa riverin laakso oli talvisin täysin asuinkelvoton paikka, joten eipä ihme, jos Victoriosta alkoi muotoutua pikku hiljaa se mies, jollaisena hänet muistetaan.
Joskus 1870-luvun lopulla Victorio perusti turvapaikan Meksikon vuoristoon. Samalla hän keräsi taakseen sissisotaan soveltuvia chiricahuoita ja mescaleroja. Seuraavana vuonna Yhdysvaltain ja Meksikon armeijat sopivat yhteistyöstä saadakseen Victorion kiinni. Lisäporkkanana hänen päästään luvattiin 3 000 dollarin palkkio.
Victorion määränpääksi koitui Tres Castillosin vuoristo 14. lokukuuta 1880. Vuoristo sijaitsi lähellä El Pasoa. Taistelussa sai Victorion lisäksi surmansa suurin osa hänen sisseistään. Apassien kertoman mukaan Victorio ei suinkaan menehtynyt meksikolaisten luoteihin, vaan hän iski puukon rintaansa ammuttuaan panosvyönsä tyhjäksi ja nähtyään taistelun toivottomuuden.
Pakoon päässeistä yksi oli vanha soturi Nana, jonka vartaloa koristivat kymmenissä eri taisteluissa syntyneet arvet. Rauhanomaisissa tilanteissa Nana oli leppoisa vaari, jota lapset rakastivat ja josta kellään ei ollut pahaa sanaa sanottavana. Sotatilanteissa Nana oli kuin kiveen valettu patsas ja täysin peloton. Hän oli myös äärimmäisen kostonhimoinen ja hän päätti kostaa Victorion ja tämän sissien kuoleman. Kostoryhmään liittyivät myös Geronimo ja Juh oman väkensä kanssa. Kohteeksi valittiin meksikolainen Juan Mata Ortiz, joka oli ollut toinen komentaja Tres Castillonin taistelussa. Ortizilla oli ranchi lähellä Galeanaa.
Marraskuussa 1882 Geronimon joukko iski Ortizin ranchille. Hieman myöhemmin Geronimo, Juh ja Nana chiricahuoineen houkuttelivat Ortizin pikku armeijan syvälle Cholocate Canyoniin, jossa intiaanit laukaisivat ansansa. Meksikolaiset sotilaat olivat vailla mahdollisuuksia ja 22 heistä surmattiin armoa tuntematta. Ortizia ei surmattu heti, vaan hänelle oli varattu hieman toisenlainen kuolintapa. Hänelle kaivettiin oma pikku kuoppa tai ehkä Ortiz kaivoi sen jopa itse. Kuopassa hänet käristettiin hengiltä hiiljaisella tulelle .
No bala, no cuchillo, no lance, pero lumre, - ( "Ei luoteja, ei nuolia, ei kilpiä, vaan tuli")
